Tohtoriverkostolaiset kokoontuivat Kirjakahveille 28.11.2024 keskustelemaan Hanna Kuuselan kirjasta Syytös – Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino, 2024). Kirja herätti keskustelua ja huolta niin demokratian tilasta, tasa-arvosta kuin yliopiston tulevaisuudesta.
Kävimme Syytöksen innoittamina rankan mutta puhdistavan keskustelun yliopistomaailman murroksesta. Kahveilla kuultiin jäsentemme omakohtaisia kokemuksia kirjan tapahtumien päänäyttämön eli Tampereen yliopistoyhteisön sisältä, mutta tarinassa on paljon samaistuttavaa myös muiden yliopistojen kasvateille.
Arvioita kirjasta ovat julkaiseet muun muassa Kari Heino ja Kulttuuritoimitus, Vesa Rantama Suomen Kuvalehdessä ja Leena Eräsaari Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Moni jäsenistämme voi allekirjoittaa Eräsaaren havainnon: “Olen ollut poissa yliopistolta kymmenen vuotta, mutten kykene suhtautumaan itselle merkityksellisen instituution hävittämiseen tunteettomasti. Teos tarjoaa katkeran kritiikin lisäksi kuuman rakkaudentunnustuksen elintärkeälle yliopistolle.”
Yliopisto on niin rakas ja tärkeä, että emme voi olla hiljaa.
Suomalainen jäävuorenhuippuyliopisto sulaa omaan mahdottomuuteensa
Tohtoriverkostolaisia puhuttivat erityisesti jatkuva suoritusten mittaaminen ja tutkimustyön typistäminen julkaisukanaviksi, -määriksi ja rahoituslähteiksi, kuten myös harhaiset kuvitelmat pienillä budjeteilla toimivien yliopistojen nousemisesta “kansainväliselle huipulle” pelkästään organisaatiorakenteita sanelemalla. Aalto-yliopiston fuusiota aikanaan läheltä seurannut Tiina Tutkija piti aiheesta erinomaista Huippuyliopistoblogia. Se kirvoitti yhdelle tämän arvion kirjoittajista jatkoajatuksena jäävuorenhuippuyliopiston: näkyvin osa kerää huomion, vaikka kaikki mielenkiintoinen tapahtuu pinnan alla.
Vuodenkierron muotoon rakennetun kirjan puolivälissä eli Kesäkuun kohdalla Kuusela kirjoittaa tutkimustyön arjesta etääntyneen johdon kuvitelmista kuvaavasti:
”Messiä on vaikea palkata pettuleivällä ja saada muuttamaan Pohjanmaalle. Asian ymmärtää jokainen, joka on lukenut urheilusivuja. Kokkolan Pallo-Veikot ja Real Madrid eivät pelaa samassa sarjassa.
Torstai-illan strategiatyöpajassa liigat on kuitenkin fuusioitu. Kun professori pääsee vauhtiin, Tampere muuttuu Bostoniksi ja Tampereen yliopisto siellä sijaitsevaksi Harvardin yliopistoksi. Esityksessä vilahtavat ekselenssi, Nobel-palkinnot ja amerikkalaisyliopistot, joista jokaisen budjetti on yksin suurempi kuin kaikkien suomalaisyliopistojen yhteensä. Sellaiseksi, vaikkapa MIT:n kaltaiseksi yliopistoksi meidän pitäisi nyt Tampereella kasvaa, hän tietää kertoa strategiatyöpajan osallistujille. Huolestun professorin todellisuudentajusta. Hän tosiaan odottaa palloveikoilta ja sen budjetilta Mestarien liigan voittoa.”
Tutkimuksen ja varsinkin tutkijan itsensä tulisi olla “huippuja” – mielellään tietenkin kärkitasoa kansainvälisessä vertailussa, vaikka resurssit tutkimuksen tekoon olisivat maakuntasarjaa.
Pärjätäkseen “pelissä” tutkijan pitää oppia, missä kannattaa julkaista ja missä ei, ja että rahoitushakemuksissa kannattaa käyttää omaa tutkimustaan kuvailemaan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin “groundbreaking” ja “excellent”, tutkimusaiheesta riippumatta.
Huippupaatosta kirjoittaessaan tutkijasta saattaa tuntua samalta kuin takavuosien Saludo-mainoksen mummosta, joka kahvia kaataessaan totesi: “Älä puhu paskaa, tämä on ihan hyvää.” Julkaisukanavan, rahoitusarpajaisten tai huipukkuuden sijaan tutkijat haluaisivat mieluummin puhua tutkimuksensa sisällöstä – siitä, mikä on oikeasti tärkeää.
Samaan aikaan kun tutkimuksen pitäisi ainakin rahoituskilpailun näkökulmasta olla huippua ja uraauurtavaa, julkaisutahtia ei saisi missään nimessä hidastaa. Sosiaalipedagogiikan professori Arto O. Salosen sanoin, “perille pääsemisen kokemus pakenee, kun riittävästi on aina vähän enemmän kuin se, mitä nyt on” (Acatiimi 5/2024). Yliopiston raakaa kilpailua ja rahoituksen pätkittäisyyttä kuvaa hyvin se, että Tohtoriverkostonkin jäsenistössä on tutkijoita, jotka eivät ole pitäneet kesälomaa 20 vuoteen.
Yritysmaailman imitointi ei toimi
Syytös välittää kaksi äärimmäisen tärkeää viestiä. Ensimmäinen on laajempi demokratian kriisi, josta kirjassa kuvattu yliopistomaailman murros on vain yksi esimerkki – tai kuvaavammin ehkä potilaskertomus.
Toinen on se, että yliopistojen on kyettävä pitämään kiinni perustehtävästään eikä lähdettävä mukaan bisneshouruamiseen. Kuusela myös kertoo havainnollisesti, miksi näin on.
Kvartaalitalousajattelu ei sovi tiede- ja tutkimusmaailmaan, jossa tuloksia ja varsinkin niiden vaikuttavuutta arvioidaan vuosien tai jopa vuosikymmenten aikajänteellä. Vaikka yliopistoihin kuinka kannettaisiin start-up -maailman oppeja, niistä ei tule kasvuyrityksiä. Sitä varten ovat kasvuyritykset! Yliopistojen tehtävä taas on sivistää, tutkia ja opettaa. Strategiapaperin ei pitäisi määrittää, millaiset asiat ovat tutkimisen arvoisia. Niistä päättää tiedeyhteisö itse.
Toinen syy on syvemmällä ja se liittyy yliopistojen ainutlaatuisuuteen uudistavana voimana ja rakentavan kriittisyyden viimeisenä linnakkeena. “Yliopistojen, tutkimuksen ja koulutuksen tehtävänä ei ole palvella sellaista maailmaa, joka kykenee vain jouduttamaan omaa tuhoaan.” Tehtävä on tarkalleen päinvastainen: “kuvitella ja rakentaa tutkimuksen, koulutuksen ja sivistyksen avulla nykyistä parempaa maailmaa” – “sellaista maailmaa, joka kykenee ja myös haluaa ratkaista ilmastonmuutoksen, ylikulutuksen ja ympäristötuhojen kaltaisia ongelmia, työskentelee väsymättä ihmisten välisten epätasa-arvoisuuksien poistamiseksi ja sitoutuu demokratiaan ja jakamattomaan ihmisarvoon.” (s. 143)
Jos yliopisto ei harjoita vastarintaa, kuka sitten?
Olemme kaikki syyllisiä
Kuten Kirjakahveilla totesimme, käynnissä on suuren mittaluokan sumutus, harhautusoperaatio, jossa kokonainen tiedeyhteisö on saatu suuntaamaan huomionsa sivistyksen ja tiedon sijaan tulosajatteluun, välittömään hyötyyn, jatkuvaan suorittamiseen ja yrityksistä tuttuun markkinointipuheeseen.
Väistämätön kysymys kirjaa lukiessa onkin: miten tämä on mahdollista? Miksi kukaan ei ole tehnyt mitään? Näkyvä vastarinta on rajoittunut muutamiin kriittisiin äänenpainoihin, joita Kuusela yhtenä aktivistina edustaa. Tohtoriverkostolaisiinkin suuren vaikutuksen tehnyt Juha Jokelan Dosentit-näytelmä saa kirjassa ansaitusti kehuja “näkymättömän tekemisestä näkyväksi”.
On kivuliasta mutta välttämätöntä myöntää viimeistään nyt, että olemme kaikki töpänneet. Professoreille se tuntuu olevan erityisen vaikeaa, huolimatta siitä, että he ovat suojatuimmassa asemassa omassa yhteisössään. On kaivattu “kunnioittavampaa viestintää”, sysätty vastuuta muille, podettu flunssaa silloin kun pitäisi toimia.
Kuten eräs Kuuselan kirjan lukenut asianosainen totesi: “Miksi meitä professoreita aina syytetään?” Syytös ei kuitenkaan syytä vain professorikuntaa, vaan tasapuolisesti meitä kaikkia yliopistoihin kytkeytyviä ihmisiä. Esimerkiksi Tohtoriverkoston vetäjänä on hyvin helppoa katsoa peiliin ja sanoa, ettei tällainen piperrys ole riittänyt mihinkään. Olemme “potentiaalisesti radikaalina” (kuten eräs varhainen jäsenemme meitä luonnehti) ryhmittymänä istuneet aivan muissa pöydissä kuin niissä, missä sanellaan ulkopuolelta, miten yliopistoyhteisön tulee toimia ja mitä tarkoitusta palvella.
Toisaalta, jälkikäteen on helppo syyttää ja kysyä, miksi kukaan ei tehnyt mitään. Tai miksi vain harva on osoittanut tukeaan Kuuselan kaltaisille, jotka ovat laittaneet itsensä peliin? Olisiko syynä se, että yliopistossa opetus- ja tutkimushenkilöstöstä n. 70 % on määräaikaisessa työsuhteessa? (Acatiimi 4/2024). Tai se, että pelko kasvojen menettämisestä on niin suuri, että vain harva uskaltaa nostaa kätensä ja kyseenalaistaa johtavassa asemassa olevien mielipiteitä?
Määräaikaisuus vaikuttaa siihen, mitä ihmiset uskaltavat sanoa, koska oman työn jatko voi olla vaarassa. Lisäksi yliopistoon ei välttämättä koeta samalla tavalla yhteenkuuluvuutta, koska tutkija saattaa kohta olla jossain ihan muualla.
Aina on toivoa
Kirjakahveilla Syytöstä luonnehdittiin muun muassa yhdeksi vuosituhannen parhaista kotimaisista kirjoista, ja äärimmäisen rankaksi lukukokemukseksi, jossa itku on lähellä. Aina ei tiedä itkisikö vai nauraisiko, joten komitragedialle sopivasti voi kokeilla molempia rinnakkain.
Vai mitäpä sanoisimme esimerkiksi näistä Hanna Kuuselan kirjassaan esittämistä äärimmäisen terävistä havainnoista:
- “Yksikön, laitoksen tai keskuksen – olen unohtanut, millä nimellä sitä tänä vuonna kutsutaan” (s.101)
- ”Myöhemmin, kun yliopistomme on juuri käynyt läpi rankan irtisanomiskierroksen ja rehtori on alkanut ehdotella kampuksen rakennuksista luopumista, uusi vararehtori muotoilee stressitarpeemme näin: ’Tarvitaan lisää positiivista turbulenssia’.” (s. 104)
- “Kaikkein typerimpiin kehittämisiin en koskaan lähtenyt mukaan. En osallistunut esimerkiksi niihin työpajoihin, joissa yliopistolaiset jaettiin leopardeihin ja kotkiin. Millainen kirjastani olisikaan tullut, jos olisin istunut jokaisessa pelikirjatyöpajassa ja digivisiokehittelyssä? Luultavasti kirja, jota yksikään lukija ei pitäisi uskottavana. Tässä on yksi nykyorganisaatioiden vaikeimmin käsitettävistä piirteistä: ne ovat usein niin absurdeja, etteivät normaaliälyiset ihmiset pysty uskomaan niitä todeksi.” (s. 109)
Kirjan luonnehdinta Tampereen säätiöyliopiston “perustajaisistä” (s. 70) – ja samalla koko 2000-luvun suomalaisesta yliopistolaitoksesta – sopisi avauspuheenvuoroksi mihin tahansa akateemisen maailman tilaa käsittelevään seminaariin:
”Mitä vähemmän koulutusta, sitä helpompi on tietää, miten tutkimuksen kansainväliseen kärkeen noustaan. Sen tietävät nämä miehet, joiden omat edellytykset ovat riittäneet maakunnan kärkeen. He ovat vihdoinkin löytäneet sen, joka vapauttaa ihmisen kaikesta vastuusta, tunnosta, tiedosta. Siellä se nököttää Näsijärven ja Pyhäjärven reunalla: kone, jonka ruuveja kiristää, pultteja vääntää ja termostaatteja säätää, Tampereen säätiöyliopisto, jonka he luulevat perustaneensa. He pauhaavat luottamuksesta ja kunnioituksesta kuin feodaaliherrat fallokset käsissään, mutta luottamusta ei heidän maailmassaan ansaita, se otetaan. – Autonominen ajattelu, ajatusten kilvoittelu, itsensä kehittäminen, kritiikki ja itsenäinen ajattelu – kaikki valistuksen hyveet – tuomittu kädenväännöksi, joka heidän mielestään saa suhteettomasti tilaa ja estää näin yliopiston kehittymisen kansainväliseksi huipuksi. Ne kaikki on nyt korvattu hiidenkirnulla. Pyhäjärvi vetää ja Näsijärvi työntää ja tahdin tarjoaa kauppakamari.”
Kuvailtuaan akateemista hiidenkirnua Syytös päättyy lukuun nimeltä Toivo, joka on kirjan lyhyin mutta tärkein osio. Lohtua ja toivon pilkahduksia tuo esimerkiksi kykymme ratkaista monimutkaisiakin ongelmia – myös niitä, joita olemme ihmiskuntana itse aiheuttaneet. Akateeminen yhteisö tuo maailmaan tarvittavaa rohkeutta ja yhteisen älyllisen pyrkimyksen kohti parempaa maailmaa.
Kuusela tiivistää tämän hopi-heimon vanhaan sanontaan: “Me olemme ne, joita olemme odottaneet.”
Kirjoittajat: Miia Kosonen, Elina Koivisto, Jenni Räikkönen ja Minna Ruolanto
